Jämtlanninpystykorva

Jämtlanninpystykorva tunnustettiin virallisesti omaksi rodukseen vasta vuonna 1946. Oman rotumääritelmän saaminen kesti kovin pitkään siksi, että harmaa norjanhirvikoira ja jämtlanninpystykorva arvosteltiin kauan samana rotuna. Rotu on kuitenkin peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin metsästäjäkansat asettuivat Norlantiin. Se kuuluu havumetsävyöhykkeen kookkaisiin metsästyspystykorviin. Rotu on varsin yleinen Suomessa, vuonna 2009 se ohitti ensimmäistä kertaa rekisteröinneissä harmaa norjanhirvikoiran.

Jämtlanninpystykorva on suurikokoinen, korkeuttaan pitempi pystykorva; kuiva, voimakas ja tiivisrakenteinen, kuitenkin notkea ja ryhdikäs. Runko ei saa vaikuttaa pitkältä eikä myöskään olla liian raskas.

Luonteeltaan jämtlanninpystykorva on rohkea, tarmokas ja itsepäinen jos sille päälle sattuu, mutta kuitenkin rauhallinen. Ihmisiin ne suhtautuvat ystävällisesti. Metsästysvietti on erittäin voimakas.

Rotu sopii erinomaisesti hirvenmetsästykseen, johon sitä pääsääntöisesti käytetäänkin, mutta sitä on käytetty myös suurpetojen, kuten karhun ja ilveksen, sekä metsäkanalintujen metsästykseen. Käyttötarkoitus asettaa suuret vaatimukset voimakkuudelle ja kestävyydelle.

Jämtlanninpystykorva kuuluu ns. pysäyttäviin metsästyskoiriin. Koira hakee hirven maastosta ja antaa metsästäjälle ilmoitushaukun. Tämän jälkeen koira pitää haukulla hirven paikallaan odottaen metsästäjän saapumista. Mikäli hirvi pakenee, koira seuraa sitä ja pysäyttää sen uudestaan haukulla ilmoittaen. Koirien metsästysominaisuuksia arvioidaan hirvenhaukkukokeissa, jossa koira voi saavuttaa käyttövalion arvon. Jämtlanninpystykorva on pääsääntöisesti ilmavainuinen ja laajahakuinen sekä metsässä nopeasti etenevä. Tämä selittäneekin rodun suosion nykyisin, sillä GPS-tutkien avulla isännästään kauas irtoava koira ei enää joudu hukkaan.


Rotumääritelmä
Jalostuksen tavoiteohjelma
Jämtlanninpystykorvan sairauksista